keskiviikko 21. kesäkuuta 2017

Minikokoisia taidetekstiilejä


Aika-ajoin elämässä tulee tienhaaraan, jossa täytyy päättää mitkä tiet jättää taakseen ja mille tielle haluaa astua. Minulle tämä mennyt kevät tarjosi tuon tienhaaran. Sain käydä läpi aikamoisen tunnemyrskyn ja koin tunteita, joita en vuosiin ollut tuntenut. Olin hukassa itseni, toiveideni, tarpeineni ja haaveideni kanssa. 


Minulle paras tapa käydä läpi päätäni ja tuntemuksiani on lukea viisaita sanoja kirjoista tai tehdä käsitöitä. Koska tämä blogini käsittelee tätä käsityöminääni, laitan tänne näitä kädentaidollisia päänsisäisen prosessini tuotoksia teillekin katseltaviksi.


Lapseni taidekoulun aikana paukuttelin ajatuksiani Brion lastenkangaspuilla muutamiksi pellavapohjiksi välillä kyynelsilmin, valillä intoa puhkuen. Illan pimeinä tunteina pistopistolta kokosin niihin ajatuksiani.



Tämä ensimmäinen kirjontatyöni käsiteli tukiverkkojani ja uutta alkua. Kuka seisoo myllerryksessäkin rinnallani, kuka ei? Astunko eräästä portista sisään vaikka tuulee ja kaikki on epäselvää vai jätänkö käymättä suosiolla tuon portin läpi ja etsin portin, jonka läpimeno ei pelota minua?


Tekstiilin pujotin Kreetan Malemen uimarannalta löytyneeseen puunoksaan toisen jo aijemmin tekemäni "Kuka minä olen? -minitekstiilin ja tyttäreni ensimmäisten sandaalien seuraan eteiseemme.






Toisen tänä keväänä syntyneen tekstiilin kanssa kävin läpi "Hedelmistään puu tunnetaan" -lausetta. Mitä jos hedelmiä ei edes ole? Tai mitä jos kaikki hedelmät ovat eri lajia? Onko silloin elämällä mitään virkaa? Onko tuottamaton puu yhteiskunnalle turha? Onko erilaisuus taakka, Luojan virhe vai rikkaus?



"Hedelmistään puu tunnetaan..." tekstiili pääsi Wili-pupumme pureskelemaan omenapuun oksaan roikkumaan.





Ja koska pienen ihmisen pää on joskus niin pullollaan ajatuksia ja pohdintoja, työstin vielä yhden työn, joka näistä kaikista oli minulle se kivulian.

Kirjonta työstyi yhden illan ja yön aikana kirpputorilta ostamaani käsinkudottuun pellavaiseen pikkuliinaan.



Työ käsitteli yksinäisyyttä ja hylätyksi tuloa. Sitä kuinka kovasti olisin halunnut istua kaiken opiskelukiireen keskellä kauniseen puutarhaani jonkun ystäväni, tuttavani, kaverini kanssa nauraen, kahvia lipitellen ja maailmaa syleillen. Mutta olin niin yksin ja erään ihmisen ikävillä sanoilla ja teoilla maahan lyöty, etten enää edes uskaltanut ottaa keneenkään yhteyttä, en edes niihin uskollisiin ystäviin, jotka varmasti olisivat tuleet luokseni vaikka läpi harmaan kiven. Vaikka puolisoni ja lapseni seisoivat rinnallani ja tukivat minua, on ystävien tuki minulle kuitenkin se voimavara.

Työni nimeksi tuli "Kuka istuisi samaan pöytään kanssani?"



Mutta koska elämä on ihana asia ja haavat paranevat sekä harmit helpottavat, olen taas jaloillani. Olen ollut itseasiassa jo pitkään. Olen kutsunut ystäviä, uusia ja vanhoja puutarhaani. Olen hymyillyt enemmän kuin ollut allapäin. Olen löytänyt oikean portin ja antanut puuni olla monihedelmäinen. Tie syksyyn alkaa olla selkeä. Minusta tulee perhepäivähoitaja ihanille lapsukaisille, joiden kanssa saan nauttia välipalaa puutarhassani vaikka joka ikinen päivä :)



Eli loppu hyvin, kaikki hyvin. Karikoita tulee jokaiselle aika ajoin. Olen iloinen, että selvisin niistä ja osasin päästää irti asioista ja ihmisistä, jotka sieluani syövät.


Mukavaa Juhannusta teille kaikille! Ja erityishalaus kaikille yksinäisille ja omassa elämässään solmussa oleville!!!! Elämä voittaa lopulta ja aurinko todellakin paistaa myös risukasaan :) !!!

8 kommenttia:

  1. Olipa puhutteleva, tunteita herättävä blogikirjoitus ja upeat taidetekstiilit. Hienoa, että syksysi näyttää selkeältä, omalta ja meidän perheen kohdalta se on vielä avoin aika moneltakin kantilta, mutta tosiaan, yleensä asioilla on tapana järjestyä :). Sinä olet varmasti ihanan kannustava ja innostava perhepäivähoitaja, onnellisia ne, jotka pääsevät sinulle hoitoon! Mukavaa juhannusta ja kesän jatkoa!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos, Krista! Kevät oli melkoisen haasteellinen henkisesti, vaikka siihen mahtui myös paljon hienoja asioita. Opinnot tuli päätökseen täysin kiitettävin arvosanoin ja työssäoppimispaikat olivat mukavia ja palaute kannustavaa. Joskus vain muutama todella hyvin harkittu puukonisku sanoilla täysin ennalta arvaamatta onnistuu musrskaamaan kaiken hyvän. Kokemus oli minulle lopulta kasvattava ja ymmärsin kuinka toisen silimiin pienestä kiusaamisesta voi toiselle aueta pitkä musta kuilu. Mutta nyt kaikki on hyvin. Valoa näkyy jo paljon.

      Poista
  2. Yksinäisyyden tunteen tunnen, vaikka on perhe ja muuten ihana elämä, niin se ettei ole ystäviä lähellä on elämän tyhjyyttä.
    Löysin blogiisi keijupuutarhaa hakemalla. Mulla on tämä oma maailmani niin rikas ja nyt haluaisin alkaa rakentaa pientä puutarhaa, ei vaan malttaisi odottaa, että tytär heräisi huoneessaan, että pääsisi penkomaan hänen romulaatikoitaan komeron perukoilta... keijutavaroita.
    Meitä on täällä niin monia, yksinäisiä, silti onnellisia, elämää rakastavia, puutarha- ja käsityöihmsiä.
    Kaikkiea hyvää sinulle, ihana blogisi on elämän piristys.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Kiitos kommentistasi! Ihana, että olet innostunut keijupuutarhasta! Se on ihana projekti ❤️. Kiva että koet maailmasi rikkaaksi, se on upea asia!

      Tänäpäivänä sosiaalinen media hehkuttaa vain niin paljon hyvää ja kiiltokuvaa tai vastaavasti todella surkeaa uutis- ja kuvatulvaa. Tuntuu, että tällä postauksiella halusin tyhjentää tämän ikävän kokemukseni kiusaamisesta ja toisen henkisestä mitätöinnistä itselleni, mutta myös kertoa siitä, että vaikka ruudun takaa elämämme saattaa näyttää ulospäin auvoiselta onnelalta, on meillä jokaisella omat haavamme ja harmimme. Suru, pettymys ja ikävä ovat inhimillisiä tunteita. Samoin se että ihminen voi olla rakkaiden ympäröimä ja puhelias sekä touhukas, mutta silti äärettömän yksinäinen. Ruuhkavuodet vievät paljon energiaa ja suorittaminen siirtyy helposti myös kaverisuhteisiin. Kun on tarpeeksi väsynyt ja onneton ei kavereita uskalla kutsua kotiin kylään kun kodintilat on sekaisin ja jääkaapissakaan ei ole kakkuja leivottuna. Kun olin syvällä mustassa ja aloin nousta sieltä porras portaalta ylös, päätin, että kurkun vieraita meille vaikka tarjolla olisi vain teetä ja kahvia, vaikka eteisessä olisi pieniä kiviä ja kaapinovissa tahroja. Ja onneksi tein niin ja suljin suorittamisen oven. Nyt on taas hyvä olla, ihan tavallinen ruuhkavuosia elävä nainen ja äiti.

      Poista
  3. Todella puhutteleva,luin useampaan kertaa kirjoituksesi ja katselin taidetekstiilisi.Aivan sanoin kuvaamattoman kauniita.
    Lapset jotka tulevat hoitoosi saavat varmaan todella nauttia monimuotoisista asioista,he ovat kerrassaan onnekkaita.Teillä tulee olemaan hauskaa kun voitte olla puutarhassa ja entäs hetket jolloin kädentaidot pääsevät valloilleen niin hoitajalla kuin lapsillakin.Kaikkea hyvää kesääsi sekä elämääsi yleensäkin,on kiva et olet päässyt yli ns.yksinäisyydestä sekä ilkeistä sanoista että teosta joita olet kohdannut.Hyvä voittaa aina.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Voi, kiitos kommentistasi! Olen kovin iloinen perhepäivähoitajan työstäni. Se on hieno työ, jossa todellakin voi kohdata pienen ihmisen ja hänen perheensä sekä tarjota niitä asioita jotka itselle ovat tärkeitä ja joissa on omat vahvuudet. Olen jo suunnitellut, että vapaan leikin ja ulkoilijat ohella leivonta, puutarhanhoito, kädentaidot, nukketeatteri ja muskarin kuuluvat oleellisena osana hoitoviikkoon. Eli kaikkea kivaa tiedossa niin hoitajalle kuin hoidokeillekin.

      Poista
  4. Pysäyttävä kirjoitus. Olipa ihana kuulla, että olet päässyt synkistä ajatuksista ja ajoista eteenpäin. Kauniita tekstiilejä olet tehnyt. Etenkin tuo viimeinen "kolahti" tarinansa vuoksi. Ja alkoihan tässä jo omaakin elämäänsä kelaamaan.
    Mukavaa heinäkuuta!

    VastaaPoista
  5. Kiitos, Minna! Viimeisin koulutukseni oli todella rankka ja lopulta se huipentui vielä noihin ikäviin asioihin joista postauksessa kirjoitin. Olin kyllä niin rikki kuin ihminen voi olla, mutta onneksi ajauduin lopulta niin ihanien ihmisten luo, että sain taas kokea elämän mukavuuden. Tämän kaiken vuoksi juuri nyt perhepäivähoitajantyö tuntuu ihanalta, pidän lapsista ja kodistani sekä lapsille ja itselleni mukavan toiminnan järjestämisestä. Joten loppu hyvin, kaikki hyvin. Mutta en olisi kyllä ikinä osannut ymmärtää toisen ihmisen koulu- tai työpaikkakiusaamisen jättämien traumojen syvyyttä, jos en olisi itse sitä kokenut. Nyt tiedän.
    Mukavaa heinäkuuta sinullekin ja katraallesi!

    VastaaPoista

Olen iloinen jokaisesta kommentistasi!