lauantai 24. tammikuuta 2015

Lavasteiden kimpussa


Olen viimepäivät ollut taas opetustyöstä työttömänä, joten minulla on ollut aikaa valmistaa yksinäisyydessäni rekvisiittaa ja lavasteita uusimpaan  nukketeatteriíni. Tässä tarinassa liikutaan vanhan kirjaston ullakolla.



Olen askarrellut huopalevyille kirjahyllyjä ja ikkunoita ja värkännyt melkoisen pinon miniatyyrikirjoja.




Olen myös käsikirjoittanut & hionut tarinaani ja pitänyt jo yhden ex-tempore harjoitusesityksen omille lapsillenikin.


Koska tarinassa ollaan kirjaston vintillä, tein myös sinne johtavat portaat. Käytin portaissa puristettua teollisuushuopaa, jota sain lahjoituksena Volar Plasticilta, Lahdesta. Kiitos!!!





Kätösissäni on työstynyt myös pikkuruisia tarinan elävöittäjiä...






Kirjoihin piilotettuja soittorasioita tullaan kuulemaan myös tässä esityksessä.


Tässä pieni näkymä kirjaston vintille.


Tarinaa pitää vielä vähän harjoitella ja sukeltaa siihen vielä syvemmälle. Sitten voinkin taas lähteä kaipaamalleni kiertueelle. Tämä yksin kotona oleminen on minulle musertavaa aikaa, Jotenkin tuntuu kuin olisin kala kuivalla maalla. En saa happea, enkä oikein ole toimintakuntoinenkaan, kun en saa energiaa vuorovaikutuksesta ihmisten kanssa. Olen toisinaan niin yksinäinen, että olen todella onnellinen kun  pääsen taas työhuoneeltani pois, puuhastelemaan ja höpöttämään ihmisten ilmoille. Ihminen tarvitsee ihmistä!!!!

Pitäkää huolta toisistanne!
Lähettänyt klo
Tunnisteet: , ,

2 kommenttia:

  1. Anonyymi24. tammikuuta 2015 klo 11.58

    Kyllä ihminen on oikeastaan hassu; sinussa on virtaa ja kykenet toimimaan. Perhe sinulla on ja olet heistä iloinen mutta sittenkin tunnet yksinäisyyttä. Katson blogiasi konkreettisesta yksinäisyydestä ja siihen kokemukseeni on syynä niin moni asia jota ei ole mahdollista korjata. Mikähän olisi sinulle avuksi. Hiljentäminen? Karsiminen? Mikä... Toivon sinulle hyvää jatkoa.

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Neulanhaltija24. tammikuuta 2015 klo 15.44

      Niin, ihmisen mieli on omituinen. Rakastan todella työtäni, perhettäni ja kaikkea sitä "vapaa aikaa" jota minulla työttömänä on. Mutta toisinaan olen tosi surullinen. Joudun olemaan pitkiä aikoja yksin, ilman aikuisystäviä, koska kaikki ovat päivät töissä ja iltaa rytmittävät lasten harrastukset. Omaa aikaa omalle sosiaaliselle tarpeelle on näinä työttömyyden aikoina vähän. Välillä tuntuu, että lähikaupan kassa on parhaita aikuisystäviäni, jolla on päivittäin aikaa jutella, katsoa silmiin ja kysellä kuulumisia.

      Olen luoneteeltani todella eloista ja oikea papupata ja nämä yksinäiset päivät työhuoneella on aika raskaita yksin ilman juttukaveria. Kun lapset tulevat kouluista ja kerhoista kavereineen, olen taas virtaa täynnä. Odotan kuin kuuta nousevaa, kun Helmikuussa pääsen viikoksi taas luokanopettajan sijaiseksi ja muutama nukketeatterikin jo helmikuulle varattu. On ihana jakaa iloa, hymyä ja hyvää mieltä ihmisille. Olen puhunut perheelleni jos aloittaisin taas perhepäivähoitajan työt, jolloin päiväni olisivat taas sosiaalista tapahtumaa täynnä, mutta koululaiseni eivät oikein lämpene ajatukselle siitä, että kodissa olisi jokapäivä vieraita pikkuihmisiä.

      Voimia sinullekin! Toivottavasti sinä pidät lukemisesta. Ainakin minulla kaikki huolet unohtuvat kirjastoissa ja kirjojen ääressä.

      Poista

Olen iloinen jokaisesta kommentistasi!

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)