En tiedä kuinka moni teistä lukijoista on luovan työn tekijöitä, mutta olettaisin että ainakin osa. Te jos ketkä tiedätte miltä tuntuu, kun sisimpään iskee rytmihäiriöitä nostattava pelko siitä onko itsellä enää mitään annettavaa kulttuurin kentällä. Minä olen käynyt jo pidemmän aikaa kädet ristissä Jaakobin painia itseni kanssa siitä mitä elämältäni haluan ja mihin suuntaan minun olisi viisainta astua. Riitänkö enää (kohta yhdeksän kotiäitivuoden jälkeen) työmarkkinoilla mihinkään. Olenko hukuttanut ammatillisen ja taiteellisen itseni arjen pyörityksen ja äitiyden alle? Kuka ihme minä oikein olen? Mitä elämä minulta haluaa? Ja etenkin mitä minä itse haluan omalta elämältäni? Onko minulla enää siipiä lentää?
Jotta pystyisin ajattelemaan selkeästi, minun on lähdettävä yksin metsään tai istuttava hiljaisuudessa käsityön ääreen. Nyt syyslomalla olen tehnyt molempia. Ajatellut ja itkenytkin. Käsissäni syntyi pieni minitekstiili, jonka pistoilla olen koonnut myös itseäni. En vieläkään ole sinut tulevaisuuteni kanssa, mutta yhden kauniin sydämestä syntyneen tekstiilin kautta, mieleni on vähän rauhallisempi. Ehkä se taidekin sieltä pistää pääni vielä pystyyn ja uskallan taas avata siipeni. Valmiin tekstiilin löydätte toisesta blogistani, http://www.galleriasatuitapaa.blogspot.fi/.
Sunnuntaina osallistun Nuppupeitto-talkoisiin täällä Lahdessa ja lapseni ovat innostuneet neulomaan vaikka mitä kirpparilta ostamillani pyöröneulekoneella. Joten seuraavissa päivityksissä siirrymmekin taas tilkkutöiden ja neuleiden maailmaan.
Mukavaa viikonloppua kaikille!
Neulanhaltija, olen tuntenut sinut kohta jo 20 vuotta ja aina jaksat yllättää osaavuudellasi, tateellisuudellasi ja herkkyydelläsi. Ymmärrän täydellisesti tuon kuvailemasi tunteen, mutta olen aivan varma että sinulla on vielä huikeasti maailmalle annettavaa!
VastaaPoistaHei! Nyt pyyhi kyyneleet ja katso eteenpäin luottavasti. Elämä on kantanut tähän asti, ei se hylkää tulevassakaan. Luovuutesi, kekseliäisyytesi ja nokkeluutesi on ollut ihailtavaa ja on sitä jatkossakin. Blogisi on ollut minulle ja varmasti monelle, monelle muulle täynnä yllätyksiä käsityön ja taiteellisuuden saralla. Eteenpäin ja katse korkeuksiin!
VastaaPoistaOlet todella rohkea, kun uskallat antaa äänen luovanalan ihmisten ajoittaiselle pelon tunteelle: Kelpaanko enää? Sama tunne valtaa myös ajoittain itse kunkin näinä epävarman talouden aikoina. Tarvitaanko minun työpanostani enää? Mikä on ihmisarvoni, joka meidän luterilaisessa maailmassa pohjautuu niin usein työn teolle?
VastaaPoistaMinä toivotan sinulle onnea sillä tiellä, jolle astut!
Samusirkka
Kiitos kannustavista kommenteista! Minä tiedän sen itsekin, että kädentaidot ovat vahvuuteni. Mutta toisinaan ahdistun kun hyvää tarkoittavat kanssaihmiset toistelevat matntraa: Miten sinä korkeastikoulutettu ihminen olet jämähtänyt kotiin lastenhoitajaksi? Miksi teet blogiisi ilmaisia peruskäsitöidenohjeita kansalle, sen sijaan että tekisit korekatasoista taidetta, hankkisit mainetta ja kunniaa...
VastaaPoistaNiinpä, mutta... Minä rakastan lapsiani sekä niitä ystävieni lapsia ja muuta pikkuväkeä, jota saan hoitaa. Minä halusin olla äiti - läsnäoleva äiti, joka siirtää kiireettömänä tietotaitoaan lapsilleen. Mutta myönnän, että taiteelinen minäni on hautaantunut pyykki- ja tiskivuoren alle. Sensijaan käsityö-minäni voi hyvin! Kiitos siitä ihanille lapsilleni, tälle blogille ja teille rakkaat lukijat!
Mutta tarvitaanko tulevaisuudessa käsityönopettajaakaan tässä yhteiskunnassa enää? Käsityönopetusta ollaan vähentämässä yläluokkien puolella minimiin, alaluokilla käsityöt opettavat luokanopettajat (Minä en ole luokanopettaja!). Kansalaisopistot hinnoittelevat itsensä säästökuurilla peruskansalaisten ulottumattomiin ja opettajakunta pidetään miniminä. Ilmaistyötä löytyy kyllä vaikka millä mitalla, minullekin, mutta joskus olisi ihan oikeasti kiva tienatakin näillä jutuilla juustoa leivän päälle.
Blogi jatkuu siis entiseen malliin, älkää sitä pelätkö! Ja taidetta syntyy aina silloin kun pitää miettiä elämää vähän syvällisemmin.
Kyllä elämä kantaa. Aina, vaikka se joskus tuntuu hautaavankin arjen ja epävarmuuden alle. Kaikille, vaikka kaikki olisi miten varmalla pohjalla nyt, on tuleva epävarmaa. Pitää vaan nauttia tästä hetkestä, olla iloinen, että olet saanut mahdollisuuden kokea kotiäitiyden, tulevaisuus kyllä järjestää asiat kuten niiden kuuluukin lutvuitua. Kaipaat työnteon ohessa varmaan tätä kotiäitiaikaa haikein mielin myöhemmin. Kyllä sä jotain keksit, pidät vain silmät ja korvat auki, ota tarjouksista ja mahdollisuuksista kiinni-ne vievät eteenpäin. Pienestä askeleesta kasvaa jotain suurta. Sinua kannustaen, mukanasi eläen, ennenkaikkea sinuun uskoen, myötätuulta tulevaan toivottaen: siskosi
VastaaPoistaTiedetään ; ) Mutta välillä on pysähdyttävä kun usko tulevaisuuteen alkaa horjua. Ja saimpas tässäkin pyllähdyksessä taas yhden tekstiilin aikaan - hah haa, elämä, et sinä minua nujerra! Vaikka välillä vähän horjuttaa ja huimaakin ; ).
Poista