Minikokoisia taidetekstiilejä

Aika-ajoin elämässä tulee tienhaaraan, jossa täytyy päättää mitkä tiet jättää taakseen ja mille tielle haluaa astua. Minulle tämä mennyt kevät tarjosi tuon tienhaaran. Sain käydä läpi aikamoisen tunnemyrskyn ja koin tunteita, joita en vuosiin ollut tuntenut. Olin hukassa itseni, toiveideni, tarpeineni ja haaveideni kanssa. 

Minulle paras tapa käydä läpi päätäni ja tuntemuksiani on lukea viisaita sanoja kirjoista tai tehdä käsitöitä. Koska tämä blogini käsittelee tätä käsityöminääni, laitan tänne näitä kädentaidollisia päänsisäisen prosessini tuotoksia teillekin katseltaviksi.

Lapseni taidekoulun aikana paukuttelin ajatuksiani Brion lastenkangaspuilla muutamiksi pellavapohjiksi välillä kyynelsilmin, valillä intoa puhkuen. Illan pimeinä tunteina pistopistolta kokosin niihin ajatuksiani.

Tämä ensimmäinen kirjontatyöni käsiteli tukiverkkojani ja uutta alkua. Kuka seisoo myllerryksessäkin rinnallani, kuka ei? Astunko eräästä portista sisään vaikka tuulee ja kaikki on epäselvää vai jätänkö käymättä suosiolla tuon portin läpi ja etsin portin, jonka läpimeno ei pelota minua?

Tekstiilin pujotin Kreetan Malemen uimarannalta löytyneeseen puunoksaan toisen jo aijemmin tekemäni "Kuka minä olen? -minitekstiilin ja tyttäreni ensimmäisten sandaalien seuraan eteiseemme.

Toisen tänä keväänä syntyneen tekstiilin kanssa kävin läpi "Hedelmistään puu tunnetaan" -lausetta. Mitä jos hedelmiä ei edes ole? Tai mitä jos kaikki hedelmät ovat eri lajia? Onko silloin elämällä mitään virkaa? Onko tuottamaton puu yhteiskunnalle turha? Onko erilaisuus taakka, Luojan virhe vai rikkaus?



"Hedelmistään puu tunnetaan..." tekstiili pääsi Wili-pupumme pureskelemaan omenapuun oksaan roikkumaan.

Ja koska pienen ihmisen pää on joskus niin pullollaan ajatuksia ja pohdintoja, työstin vielä yhden työn, joka näistä kaikista oli minulle se kivulian.

Kirjonta työstyi yhden illan ja yön aikana kirpputorilta ostamaani käsinkudottuun pellavaiseen pikkuliinaan.

Työ käsitteli yksinäisyyttä ja hylätyksi tuloa. Sitä kuinka kovasti olisin halunnut istua kaiken opiskelukiireen keskellä kauniseen puutarhaani jonkun ystäväni, tuttavani, kaverini kanssa nauraen, kahvia lipitellen ja maailmaa syleillen. Mutta olin niin yksin ja erään ihmisen ikävillä sanoilla ja teoilla maahan lyöty, etten enää edes uskaltanut ottaa keneenkään yhteyttä, en edes niihin uskollisiin ystäviin, jotka varmasti olisivat tuleet luokseni vaikka läpi harmaan kiven. Vaikka puolisoni ja lapseni seisoivat rinnallani ja tukivat minua, on ystävien tuki minulle kuitenkin se voimavara.

Työni nimeksi tuli "Kuka istuisi samaan pöytään kanssani?"

Mutta koska elämä on ihana asia ja haavat paranevat sekä harmit helpottavat, olen taas jaloillani. Olen ollut itseasiassa jo pitkään. Olen kutsunut ystäviä, uusia ja vanhoja puutarhaani. Olen hymyillyt enemmän kuin ollut allapäin. Olen löytänyt oikean portin ja antanut puuni olla monihedelmäinen. Tie syksyyn alkaa olla selkeä. Minusta tulee perhepäivähoitaja ihanille lapsukaisille, joiden kanssa saan nauttia välipalaa puutarhassani vaikka joka ikinen päivä :)

Eli loppu hyvin, kaikki hyvin. Karikoita tulee jokaiselle aika ajoin. Olen iloinen, että selvisin niistä ja osasin päästää irti asioista ja ihmisistä, jotka sieluani syövät.

Mukavaa Juhannusta teille kaikille! Ja erityishalaus kaikille yksinäisille ja omassa elämässään solmussa oleville!!!! Elämä voittaa lopulta ja aurinko todellakin paistaa myös risukasaan :) !!!

Vanhan tilkkupeiton korjaus

Meillä on menossa kodissamme lämpöputkiremontti. Koko koti on mullin mallin. Pattereiden edessä olevien kaappien tyhjentäminen on työllistänyt minua viimeisen viikon ajan.

Kaappeja tyhjentäessäni löysin vuosia sitten äitini minulle palauttaman tilkkutäkin, joka oli vuosien käytössä repeytynyt pahoin. Olin siirtänyt täkkiin tarttumista ja sen tuunaamista uudeksi monta vuotta, sillä täkin muotokieli tai haalistunut ulkoasu ei puhutellut minua yhtään. Olin valmistanut täkin batiikkikurssilla v. 1996. Kerran heitin sen jo roskiinkin, mutta sitten tulin katumapäälle ja viikkasin sen tilkkutyömateriaalikaapin perälle.

Vanhoille (jo silloinkin hiutuneille lakanoille) työstämäni batiikkitilkut olivat lukuisissa pesuissa repeytyneet, mutta paksulla puuvillalangalla käsin tehdyt tikkaukset olivat vielä moitteettomat. Tikkauksia vain oli aivan liian vähän! Tuolloin olin vielä niin untuvikko tilkkutöissä, etten käsittänyt tikkauksien tarpeellisuutta täkin kestämisen kannalta. Enkä sitä, että tilkutyötä ei kannata työstää vanhoista lakanoista. Nyt käsitän :).
 

Minulla ei ollut nyt lainkaan viitselijäisyyttä alkaa työstämään peittoon paikkoja pienistä tilkuista vaan otin tilkkukankaistani suuret palat, joista leikkasin isoja renkuloita, olkoot vaikka donitseja tai uimarenkaita. Näillä renkuloilla ajattelin päällystää kaikki batiikkirenkulat.

Ensin ajatus oli työstää renkaat käsin ommellen, sillä, uskomatonta mutta totta, minulla oli yhä tuota samaa oranssia helmilankaa jäljellä! Lanka on muuttanut kanssani Kuopioon, Tervolaan, Ouluun ja Lahteen. Ressukka on matkanut kanssani yli 20 vuotta!

Mutta muutaman renkulan käsin tikattuani päätin, että se oli sitten siinä ja kaivoin ompelukoneen esille.

Ja niin se sitten valmistui kädenkäänteessä, uusiopeitto. Ja hui hai, että samassa peitossa on sekä käsin- että konetikkausta. Joskus on annettava nopeutetuille työtavoille valta. Haluan tehdä tänä kesänä muutakin kuin tätä peittoa.

Peiton reunaan tikkasin uuden vuosiluvun, jotta käyttäjä näkee, että peittoa on työstetty pariin otteeseen. Saas nähdä korjaanko tätä taas 21 vuoden kuluttua :). Tikkauksia ainakin voin tehdä joskus lisää, jos tekemisenpula iskee, sillä mielestäni niitä on edelleen aivan liian vähän.

Toivotaan pikaisesti uimakelejä, että saadaan kesäloma tuntumaan lomalta. Tämän peitonhan voisi ottaa vaikka rantapeitoksi uimarannalle.

Mukavaa kesää kaikille ja onnea kaikille koulutyönsä päättäneille!

Neulanhaltija-blogi jää myös kesälomalle, eli postauksia on tiedossa kesäaikaan hyvin harvoin, jos ollenkaan.

Heippa!